Unohtamisesta ja muistamisesta

Olen todella huonomuistinen ihminen. Unohtelen asioita jatkuvasti. Tämänkin blogitekstin kirjoitin aamuyöllä muistiin kun se juolahti mieleeni, sillä amulla herätessäni en olisi todennäköisesti muistanut siitä enää mitään. 

Olen usein miettinyt mistä unohtelemiseni johtuu, onko se luonteenpiirre, geneettistä vai jonkinlainen psyykoottinen seuraamus. Ikävien asioiden unohtaminen luokiteltaisiin varmaan aivojen suojamekanismiksi. Mutta neutraalien tai positiivisten asioiden unohtaminen on huonomuistisuutta. Kun ihminen unohtaa tärkeitä tapahtumia kuten esimerkiksi tapaamisia, juhlia tai merkkipäiviä, häntä paheksutaan. Unohtaminen tulkitaan välinpitämättömyytenä jota katsotaan erittäin epäkohteliaana.

Täysin eri asia kuitenkin on kun ihminen unohtaa kokonaisia ajanjaksoja. Lomien, kouluaikojen tai jopa ystävyyssuhteiden unohtaminen on paitsi kiusallista, myös dementiaan viittaavaa! Vaikka se kuulostaakin merkilliseltä, olen itse kokenut kaikki ylhäällä mainitut skenaariot. Kaksikymppisenä en kuitenkaan tunne olevani mitenkään dementoitunut tai vastaavaa. En vain yksinkertaisesti jaksa muistaa kaikkea!

Elämäni aikana olen kokenut paljon. Olen matkustanut jo pelkän kaksoiskansalaisuuteni vuoksi enemmän kuin tuntemani samanikäiset keskivertoeurooppalaiset. Vaikka viihdyn erinomaisesti kotonakin, joudun silti kuin pakosta tilanteisiin jotka johtavat siihen että löydän itseni jostain vieraasta maasta, tuntemattomien ihmisten joukosta. Olen esimerkiksi oleskellut paljon Venäjällä. Nuorempana matkustan äitini ja siskojeni kanssa lomille Pietariin, teini-ikäisenä asuin jo kuukausia itsekseni Pietarissa, jossa kävin venäjän kielen kursseja ja tutstuin uusin ihmisiin.

Valitettavasti olen unohtanut niistäkin päivistä valtaosan, vaikka luulisin näiden tavallisuudesta poikkeavien aikojen pinttyneen mieleeni ikuisiksi ajoiksi! Toisinaan ajattelen että olinkohan minä kuitenkin liian nuori matkustaakseni aiavn yksin? Myönnän, että vaikka tutustun helposti toisiin ihmisiin ja sain matkoillani jopa pysyviä ystäviä, kanssani matkusti usein epämääräinen yksinäisyyden tunne. Valitettavasti yksinäisyys on tosiasia, jolta tuskin kukaan yhtä suuressa metropolissa kuin Pietarissa itsenäisesti oleskeleva ihminen voi välttyä.

Kuinka monta päivää tunsin itseni onnelliseksi vieraassa kaupungissa? Kuinka monta päivää tunsin itseni yksinäiseksi?

Unissani kuitenkin palaan aina yhdelle, samalle paikalle. Kävelen kirkkaassa auringonpaisteessa leveää katua pitkin, kaukana edessäni häämöttävät Smolnyin katedraalin kauniit sipulitornit. Niiden kullatut kupolit loistavat miltei yliluonnollisessa valossa. Myöhemmin, nähtyäni Kiovassa Rastrellin suunnitteleman, kauniin Pyhän Andrein kirkon samettikattoineen, tiesin sen liittyvän Smolnyihin jotenkin. Olen aina pitänyt tuosta kirkosta, sen kauniista arkkitehtuurista, lämpöisestä olemuksesta. Nytkin kävelen sitä kohti kuin se vetäisi minua lempeästi luokseen. Oikealla puolellani kohoavat jykevät kiviset toimistorakennukset jotka ahmivat töihin kiiruhtavia toimistorottiaan. Unisina, vaikkakin jo hikisinä, ne risteilevät kaduilla, omiin ajatuksiinsa vaipuneina, kiireisinä, yskin. Olen myöhässä tunniltani. Eteeni kaartaa bussi, johon minäkin voisin nousta. Harkitsen sitä ja päätän kävellä. Kävelen, sillä tiedän kuuluvani tähän hetkeen. Kävelen, sillä tunnen itseni levollisemmaksi kuin pitkään aikaan.