Matematiikkaa ja punainen täysikuu

"Juuri Hän saattaa auringon paistamaan ja kuun loistamaan ja on määrännyt sille asentonsa, niin että te voitte tietää vuosien kulun ja ajanlaskun. Kaiken tämän Hän on tehnyt totuudessa. Hän selittää merkkinsä ihmisille, joilla on ymmärrystä." (Quran 10:5)

 

Mikä on matemaatikon suhtautuminen uskontoon? Entä uskonnollisen suhtautuminen matematiikkaan? Kumoavatko looginen päättely ja uskonnollinen ajattelutapa toisensa?

Juhannusvieraiden lähdettyä, mökille jää perhe ja ihmeellinen hiljaisuus. Täydellinen kesäpäivä taittuu täydelliseksi kesäyöksi ja ihmisten istuessa terassilla ja rantakalliolla taivaalle nousee kirkas täysikuu.

Keskustelen helsinkiläisen serkkuni kanssa joka opiskelee pääkaupungissa matematiikkaa.
Kerron ylioppilastodistuksessani komeilevasta, matematiikan kirjallisesta kokeesta saamastani pistemäärästä. 0 pistettä. Suullinen: 3 pistettä. Nauramme hetkisen saavutukselleni ja jatkamme keskustelua.

Sanon minun älyllisen kapasiteettini olevan matemaattiseen pohdiskeluun yksinkertaisesti aivan liian olematon, mutta olen silti kiinnostunut matemaattis-analyyttisestä ajattelutavasta ja vakuuttunut siitä että maailmamme perustuu aina toistuviin kaavoihin, uusiutuviin sykleihin!

Serkkuni nyökkää ymmärtäväisesti mutta vastaa että minun ei pitäisi aliarvioida älyäni, matematiikassa kun ei ole kyse siitä että ihminen kykenisi älyllisiin huippusuorituksiin, vaan löytäisi ratkaisuja komplekseihin kysymyksiin mahdollisimman pienin askelin edeten. Ihmisen äly kun on rajallinen muutenkin! Looginen ajattelu on silti ihmiselle luonnollista, se kun on perusteellinen ja luotettava tapa hahmottaa maailmaa ja maailmankaikkeutta.

Vastaan että ymmärrän, kykyni ajatella asioita loogisesti on asia josta en haluaisi tinkiä. Mutta vaikka serkkuni suttupaperille yksinkertaisesti visualisoima matemaattinen laskelma tuntuukin järkeenkäyvältä, puhdas matemaattis-looginen ajattelutapa tuntuu minusta silti vieraalta, ehkä jollain tapaa litteältä. On kuin siitä puuttuisi jokin olennainen dimensio.

Sillä välin taivaalla loistava kuu on muuttunut punertavaksi ja vedelle on muodostunut läikehtivä silta. Siirrymme rannalle ihastelemaan kaunista näkymää, juomaan Pepsiä ja ollaksemme hyttysten purtavana. Hyttyset! Mikä turhake! Onko niistä tässä maailmassa mitään hyötyä? Hyötyä tai ei, vastaisi uskonnollinen ihminen, hyttysille on annettu tässä ekosysteemissä paikka; niiden mahdollisia hyötyjä tai haittoja ei ihmisen pitäisi kyseenalaistaa. Loogis-analyyttisesti ajatteleva vastaisi niiden olemassaolon hyödyn perustelevan niitä syövien Lintujen ja muiden saalistajien ravintoketjujen tarkastelun antamat tulokset.

Stereotypia matemaattis-loogisesti ajattelevasta ihmisestä todennäköisesti olisi sitä mieltä että maailma selittyy loogisilla päätelmillä tekemistämme havainnoista. Asiat joista emme pysty olemaan varmoja tai jotka eivät ole ihmisen havaittavissa perustuvat oletettavasti samoihin kaavoihin ja ovat vain pieni toistaiseksi ratkaisematon palapelin pala. 

Perinteinen kuva uskonnollisesta ihmisestä taas on, että tämän olisi helpompi hyväksyä se, että maailmankaikkeus perustuu monimutkaiseen systeemiin, kuvioihin tai kaavoihin jotka ovat ihmisen tutkittavissa mutta eivät silti välttämättä ikinä avaudu ihmiselle täysin. Tilaa annetaan siis jonkinlaiselle mysteerille, Jumalalle, jonka voimat/toiminta ovat/on meille arvoitus.

"Kuu kuumottaa punahohtoisena ja Hemulin on aika istuttaa onnenpuun siemen. Vai enteileekö kuun väri sittenkin onnettomuutta?" (Muumit: Punainen täysikuu)

Itse, uskonnollisena ihmisenä, pystyn samaistumaan viimeisenä mainittuun ihmistyyppiin. Silti serkkuni kanssa käymäni keskustelu laajensi horisonttiani taas hitusen, ja olen entistä enemmän vakuuttunut siitä, että jokaisella ihmisellä on velvollisuus ja kuuluu olla mahdollisuus oppia, tutkia ja oivaltaa!

Uskonto kun ei sulje tiedettä pois. Uskonto on parhaimmillaan rikkaus, joka mahdollistaa meille tutkia, miettiä, analysoida ja oivaltaa universumin lakeja, vilpittömästi ihailla ympärillä olevaa luontoamme, itseämme, mutta myös tuntea kiitollisuutta ja nöyrtyä luonnon ja Luojan edessä. 

Matematiikkakaan ei sulje pois tiettyjä sitä kyseenalaistavia mahdollisuuksia. Se ei ole uskonnollinen tapa tarkastella maailmaa, eikä välttämättä ole maailmakatsomus ollenkaan. Siksi se voi kulkea käsikäden erilaisten filosofisten, uskonnollisten tai muiden hengellisten käsitysten kanssa, sillä se ei väitä olevansa absoluuttinen totuus tai vaadi harrastajaltaan minkäänlaista uskollisuutta.

Olisiko parempaa hetkeä keskustella maailmankatsomuksellisista kysymyksistä matemaattis-analyyttisestä näkökulmasta kuin mystisen, hohtavan punaisen täysikuun loistaessa taivaalla?

(Valokuva: Ilona from One goal, one dream - blog)


 

Unohtamisesta ja muistamisesta

Olen todella huonomuistinen ihminen. Unohtelen asioita jatkuvasti. Tämänkin blogitekstin kirjoitin aamuyöllä muistiin kun se juolahti mieleeni, sillä amulla herätessäni en olisi todennäköisesti muistanut siitä enää mitään. 

Olen usein miettinyt mistä unohtelemiseni johtuu, onko se luonteenpiirre, geneettistä vai jonkinlainen psyykoottinen seuraamus. Ikävien asioiden unohtaminen luokiteltaisiin varmaan aivojen suojamekanismiksi. Mutta neutraalien tai positiivisten asioiden unohtaminen on huonomuistisuutta. Kun ihminen unohtaa tärkeitä tapahtumia kuten esimerkiksi tapaamisia, juhlia tai merkkipäiviä, häntä paheksutaan. Unohtaminen tulkitaan välinpitämättömyytenä jota katsotaan erittäin epäkohteliaana.

Täysin eri asia kuitenkin on kun ihminen unohtaa kokonaisia ajanjaksoja. Lomien, kouluaikojen tai jopa ystävyyssuhteiden unohtaminen on paitsi kiusallista, myös dementiaan viittaavaa! Vaikka se kuulostaakin merkilliseltä, olen itse kokenut kaikki ylhäällä mainitut skenaariot. Kaksikymppisenä en kuitenkaan tunne olevani mitenkään dementoitunut tai vastaavaa. En vain yksinkertaisesti jaksa muistaa kaikkea!

Elämäni aikana olen kokenut paljon. Olen matkustanut jo pelkän kaksoiskansalaisuuteni vuoksi enemmän kuin tuntemani samanikäiset keskivertoeurooppalaiset. Vaikka viihdyn erinomaisesti kotonakin, joudun silti kuin pakosta tilanteisiin jotka johtavat siihen että löydän itseni jostain vieraasta maasta, tuntemattomien ihmisten joukosta. Olen esimerkiksi oleskellut paljon Venäjällä. Nuorempana matkustan äitini ja siskojeni kanssa lomille Pietariin, teini-ikäisenä asuin jo kuukausia itsekseni Pietarissa, jossa kävin venäjän kielen kursseja ja tutstuin uusin ihmisiin.

Valitettavasti olen unohtanut niistäkin päivistä valtaosan, vaikka luulisin näiden tavallisuudesta poikkeavien aikojen pinttyneen mieleeni ikuisiksi ajoiksi! Toisinaan ajattelen että olinkohan minä kuitenkin liian nuori matkustaakseni aiavn yksin? Myönnän, että vaikka tutustun helposti toisiin ihmisiin ja sain matkoillani jopa pysyviä ystäviä, kanssani matkusti usein epämääräinen yksinäisyyden tunne. Valitettavasti yksinäisyys on tosiasia, jolta tuskin kukaan yhtä suuressa metropolissa kuin Pietarissa itsenäisesti oleskeleva ihminen voi välttyä.

Kuinka monta päivää tunsin itseni onnelliseksi vieraassa kaupungissa? Kuinka monta päivää tunsin itseni yksinäiseksi?

Unissani kuitenkin palaan aina yhdelle, samalle paikalle. Kävelen kirkkaassa auringonpaisteessa leveää katua pitkin, kaukana edessäni häämöttävät Smolnyin katedraalin kauniit sipulitornit. Niiden kullatut kupolit loistavat miltei yliluonnollisessa valossa. Myöhemmin, nähtyäni Kiovassa Rastrellin suunnitteleman, kauniin Pyhän Andrein kirkon samettikattoineen, tiesin sen liittyvän Smolnyihin jotenkin. Olen aina pitänyt tuosta kirkosta, sen kauniista arkkitehtuurista, lämpöisestä olemuksesta. Nytkin kävelen sitä kohti kuin se vetäisi minua lempeästi luokseen. Oikealla puolellani kohoavat jykevät kiviset toimistorakennukset jotka ahmivat töihin kiiruhtavia toimistorottiaan. Unisina, vaikkakin jo hikisinä, ne risteilevät kaduilla, omiin ajatuksiinsa vaipuneina, kiireisinä, yskin. Olen myöhässä tunniltani. Eteeni kaartaa bussi, johon minäkin voisin nousta. Harkitsen sitä ja päätän kävellä. Kävelen, sillä tiedän kuuluvani tähän hetkeen. Kävelen, sillä tunnen itseni levollisemmaksi kuin pitkään aikaan.

About Afro-European Luxury

Based in the Netherlands, where it has been creating authentic dutch Wax fabrics since 1846, Vlisco has become a globally recognized fashion brand. Today it has a high influence on the african fashion landscape. It has also become one of my favourite fashion-fabric manufacturers. Alongside with Marimekko and a few others it has totally deserved its placement in my top 5 ranking. 
Here's why:

1. Bright colours that make you smile and feel good!
2. Careless, unique prints inspired by traditional west-african fabric!
3. High-quality fabric that brings some luxury in your life!
4. This brand is hot!
5. This brand is hot!
6. This brand is hot!
7. Did I mention this brand was hot?

Check it out yourself! Vlisco Official Homepage (Click me!). Vlisco is also on twitter, facebook, pinterest!  

By the way: This would be my wedding dress... (sigh) ...

Zu Ehren eines neuen Guerillero: BlaBlaCar

Man muss nicht das "Schwarzbuch Deutsche Bahn" (von Christian Esser und Astrid Randerath) gelesen haben, um festzustellen, dass es sich bei den nationalen Verkehrsbetrieben Deutschlands um eine unbarmherzige Diktatur handelt. Eine uneingeschränkte Willkürherrschaft, um genau zu sein. Und das nicht nur gegen den bescheidenen Durschnittsmenschen, sondern auch gegen all jene, die uns eine bezahlbare Alternative zur Inlandsreise ermöglichen könnten. Ich betone: Könnten. Würden. Aber nicht dürfen.

Ich selber stamme aus einer, so nenne ich sie mal, "Mitfahrerdynastie" ab. Meine Mutter stammt von Trampern ab (die mitunter zu Mitfahrern konvertierten) und trampte selbst bis sie schließlich eine feste Beziehung mit der Mitfahrzentrale einging; nun fahren alle ihre Töchter und selbst deren Freunde mit.

Deswegen bin ich über Neuigkeitem in dem besagten Feld natürlich stets auf dem Laufenden. Auch der Bericht der Zeit über den neuesten Meilenstein in der Mitfahrkultur ging nicht an mir vorbei. "Die neue Mitfahrzentrale BlaBlaCar will Menschen mit ähnlichem Mitteilungsbedürfnis zusammenbringen. Geht das gut?" verkündigt die Zeit. (ZeitOnline: Hier zum Bericht!)

Schon lange habe ich mich nicht so stolz gefühlt deutscher Verbraucher zu sein!

Obwohl das Monopol der Deutschen Bahn schon 2012 per Gesetz beendet wurde - ab 2013 dürfen nationale Fernbusse mit dem Eisenbahverkehr konkurrieren - ist dies kein uneingeschränkter Freibrief an die Busunternehmen. "Zum Schutz des von den Ländern mitbezahlten regionalen Zugverkehrs wurde vereinbart, dass die Veranstalter Fahrtstrecken unter 50 Kilometern Länge und mit weniger als einer Stunde Reisezeit nicht anbieten dürfen." berichet der Focus. ( Fokus.de, link zum Bericht!)

Bis dieser absurde und zweifellos umstrittene Paragraf aus den 1930ern aus den deutschen Gesetzbüchern verschwindet, müssen wir uns etwas Anderes einfallen lassen. Mitfahrzentralen haben uns einen sanften Widerstand gegen die Abzocke ermöglicht. Und hiermit möchte ich mich bei allen am Mitfahrgewerbe Beteiligten bedanken: Danke!

 

“We're stuck. We're stuck between the East and the West. Between the past and the future."

Elif Shafak

As the protests in Turkey continue, I have started to read "The Bastard of Istanbul" by turkish novelist Elif Shafak. I can't imagine a better moment to read this book than the current one. For someone who isn't very much into reading the newspaper but still likes to read a good novel, this is the perfect opportunity to mind-travel to Turkey. You will discover a fresh and completely subjective view on this country and the people living their everyday life in Istanbul, a view that is probably not provided on CNN. While other superimportant turkish author Orhan Pamuk knits to a rather fine tension, Shafak knows how to not prolong the thread of the story in a too exhausting manner (I am still a huge fan of Orhan Pamuk!).

So I really couldn't resist to put some quotes of this amazingly written, smart, virtuous (what other words do I find to express my admiration to this book?) and yet hilarious novel into a blogpost! I hope these quotes explain why I put the novel in a direct context with what is happening in Turkey currently.

 “We're stuck. We're stuck between the East and the West. Between the past and the future. On the one hand there are the secular modernists, so proud of the regime they constructed, you cannot breathe a critical word. They've got the army and half of the state on their side. On the other hand there are the conventional traditionalist, so infatuated with the Ottoman past, you cannot breathe a critical word. They've got the general public and the remaining half of the state on their side."

❊

 “Yeah, we should all line up along the Bosphorus Bridge and puff as hard as we can to shove this city in the direction of the West. If that doesn't work, we'll try the other way, see if we can veer to the East. It's no good to be in between. International politics does not appreciate ambiguity."

❊

“How on earth could she now tell Armanoush that, though only nineteen, she had known many men's hands and did not feel a speck of guilt for it? Besides, how could she ever reveal the truth without giving the wrong impression to an outsider about "the chastity of Turkish girls"?
This kind of "national responsibility" was utterly foreign to Asya Kasancı. Never before had she felt part of a collectivity and was accomplishing a pretty good impersonation of someone else, someone who had gotten patriotic overnight. How could she now step outside her national identity and be her pure, sinning self?"

 

Sekaisin kirjoista!

Vaikka Raumalla on monia hyviä asioita (satama, kaunis vanha kaupunki, luontoa, yms.) pitkän päälle täällä todennäköisesti ehtisi masentua. Pilvisenä kesäpäivänä kadut ovat kummallisen autiot, tuntuu, että kaupungin asukkaiden elämä keskittyy sisäpihoille, koteihin, suuriin ostoskeskuksiin jotka sijaitsevat kauempana keskustasta. Lomien alettua suurin osa ihmisistä on luultavasti mökillä tai jossain muualla.

Silti yksi paikka suorastaan kuhisee väkeä: Rauman Kaupunginkirjasto. Enkä lainkaan ihmettele! Automaattisesti avautuvista, isoista ovista moderniin rakennukseen sisäänastuessaan vastaan tulvii kahvin ja pullan tuoksu. Korkea ja avara kirjastorakennus on sisältä vaalea ja moderni mutta huokuu silti lämpöä ja kodikkuutta. Rauman pitkään pitsinnypläystraditioon viittaavat lasipinnoissa komeilevat pitsikuviot. Pöytiä, Sohvia ja mukavia nojatuoleja riittää ja niissä lymyileekin kirjoihinsa syventyneitä ihmisiä.

En huomaakaan kun minuun salakavalasti iskee kirjojenhamstrausvimma! Kahmin kirjoja hyllyiltä kuin mikäkin hullu ja alta aikayksikön sylissäni on 14 kirjaa ja 3 dvd:tä! Jonkin aikaa mietittyäni lasken raskain sydämin viisi kirjaa lähimmälle hyllylle, mm. David Hockneysta ja taiteilijan tuotannosta kertova iso kuvakirja (liian painava), Johdanto Esitystaiteeseen ja Performanssiin (varsinainen tiiliskivi, mahd. liian raskasta luettavaa) ja Suomen Nykytaide (vuodelta '88) saavat jäädä.

Mukaan tarttuu kuitenkin aikamoinen pino tieto-, kauno- ja koulukirjallisuutta sekä yksi dvd.
 

Nämä kirjat aion lukea seuraavien 3 viikon aikana:

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Rain Mitchell: Tasapainoilua

Isabel Allende: Henkien talo

Jaakko Hämeen-Anttila: Johdatus Koraaniin

Isra Lehtinen, Egda Jama Abdellahi ja Mikko Telaranta: Islam - yhteinen uskomme

Deborah Rodriguez: The Kabul Beauty School

Scala Kustannusosakeyhtiö: Kuvataiteen maailma - Kiinan ja Japanin taide

 

Lisäksi haluan vihdoinkin katsoa tämän elokuvan:

• Laurent Cantet: "luokka" (mm. "paras ulkomainen elokuva" Oscar-ehdokkuus ja kultaisella palmulla palkittu )

Kirjoista ilmestyy toivottavasti (sen mukaan kun saan luettua) myös lyhyt yhteenveto ja oma arvio ko. kirjasta The Forenoon Books - sivulla!

Kollaasitaiteesta: Wangechi Mutu ja Kati Rapia

Kollaasitaide on niitä asioita, joita voisi verrata kahviin. Jokainen saa ihan itse päätellä mitä sillä ajan takaa. Myönnän että käyttämäni vertauskuva ei ole niitä parhaita, mutta aina voi improvisoida tulkinnan suhteen! Joku ehkä tietää etten kauheasti kahvista välitä, toinen keksii että kahvista ei lapsena tykännyt mutta aikuisuuden myötä kahvista on tullut nautittavaa, jopa herkullista. Asenteestani kollaasitaidetta kohtaan voi tietenkin kieliä tälle tekstille antamani otsikkokin.
 Oli asia miten oli, olen aikoinani tykännyt paljonkin erään kenialaissyntyisen, New Yorkin Brooklynissä asuvan taiteilijan tuotannosta. Ja pidän edelleen! Kyse on Wangechi Mutusta, jota pidetään yhtenä aikamme tärkeimmistä afrikkalaisista taiteilijoista.

 

 Vuonna 2010, jos oikein muistan, kävin siskoni kanssa Berliinissä jossa Mutulla (s. 1972) oli yksityisnäyttely Deutsche Guggenheimissa. Näyttely pidettiin Deutsche Bank-pankin nimettyä hänet "vuoden tärkeimmäksi taiteilijaksi" (Wangechi Mutu löytyy esimerkiksi facebookista: www.facebook.com/WangechiMutuStudio). Esillä oli suurikokoisia installaatioita, videotaidetta ja isommanpuoleisia kollaaseja. Aiheiltaan työt keskittyvät naisen vartaloon, sen muotoihin ja elekieleen joita Mutu tulkitsee toisinaan epätavallisen eläimelliseen suuntaan, luotaan työntävinä; jopa karmaisevina. Mutun teoksissa esiintyvä ihmisen keho näyttää kiemurtelevan, kuin se yrittäisi paeta jonnekin, ehkä sille annetuista raameista pois. Kollaasimaisiksi työt tekevät mm. pornokuvastosta leikatut osat, joista muodostuvat hahmoille silmät, otsa tai suu. Tunnelma on surrealistinen ja hiukan ahdistava. Näiden jollain tapaa paljastettujen hahmojen tarkastelusta tulee melkein syyllinen olo.

Palattuamme myöhemmin Kölniin (jossa asuin perheeni kanssa) siskoni ryhtyi innolla tekemään kollaaseja joihin hän lisäsi vesivärejä, liitti helmiä ja muita pieniä esineitä. Mietin että siskoni oli selvästi huomannut taiteijan käyttävän erilaisia materiaaleja saadakseen pinnasta väreilevän ja komiuloitteisen; itse taas olin kiinnittänyt huomioita kuvamaailman maalauksellisuuteen ja aiheisiin. Puhuimme samoista töistä mutta täysin erilaisista näkökulmista. 

Kului jonkin aikaa, jona en nähnyt mitään mikä, kollaasitaiteeksi luokiteltuna, olisi vastaavanlaisesti minua kiehtonut. Viime viikonloppuna päätimme kaverini Sallan kanssa kiertää Helsingin keskustan gallerioita saadaksemme jonkinlaisen kuvan siitä miltä pääkaupunkiseudun taidemaailma tällä hetkellä näyttää. Ehkä hieman pettyneinä näytteillä olevien töiden tasoon (saattaa myös johtua siitä että muutamat mielenkiintoiset galleriat olivat lauantaina suljettuna), kävelimme niitä näitä jutellen Galleria Hippolyteen. Ymmärtääkseni pääsääntöisesti valokuvagalleriana toimiva Hippolyte sijaisee Yrjönkadulta käsin löydetävällä sisäpihalla ja vaikuttaa heti ensikokemaltaan viihtyisältä paikalta (tästä pääset gallerian kotisivuille: www.hippolyte.fi ). Helsinki Contemporary Galleryn aivan liian kirkkaasta valaistuksesta (kaverini kuvailemana: "hammaslääkärivalaistuksesta") tulleena interiööri ja tunnelma olivat suoranaisesti kodikkaat.
 Näyttelyitä oli kaksi - perinteinen valokuvanäyttely ja kollaasinäyttely. Ensimmäisenä mainittu oli Islantilaista maisemaa ja maisemanmuutosta käsittelevä "Frontiers of Another Nature - Pictures from Island"; kooste erilaisten, islannin tunnetuimpiin kuuluvien valokuvaajien töistä. Toinen (tarkemmin Hippolyte Studion puolella oleva) "Juhlat"-niminen koostui suomalaisen kuvataiteilijan Kati Rapian kollaasitöistä. (Lisätietoja Kati Rapiasta sivustolta: www.napaillustrations.com)

  Siinä missä Mutun työt ovat koristeellisia ja hyvin maalauksellisia olivat Kati Rapian (s.1972) työt kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokkaita! Oli mielenkiintoista tutkia millä tavoin Rapia oli liimannut paperista leikattuja osia toisiinsa ja taustaan kiinni niin, että niistä rakentui miltei kolmiulotteiselta vaikuttava kokonaisuus. Rapian työt olivat kuin kollaasitaiteen realismia! Toisaalta teoksista välittyi rauhallisen iloinen tunnelma, jollain jännällä tapaa naivistinen. Kaverini huomasi yhden kollaasin muistuttavan paljonkin David Hockneyn uimaallasmaalauksia; jopa veden roiskeet oltiin kuvailtu valkoisesta paperista leikatulla silpulla. Aivan kuin lapsena "nykäise narusta"-kirjoja katsellessa, teki nytkin mieli kosketella Rapian kollaaseja ja tutkia niitä tarkemmin. Kaiken kaikkiaan voin sanoa että ehkä voisin tämän perusteella maistella sitä kahvia joskus toistekin!

Huom: Oli hauska todeta että kummatkin taiteilijat ovat sattumoisin syntyneet samana vuonna (1972)!

Comtemporary Art Daily

Catch of the day: Contemporary Art Daily! This european Blog, www.contemporaryartdaily.com, focuses on what exhibitions are current. As I am not able to fly by when there's an interesting exhibition in Paris, Berlin or Milano (it's sometimes hard to even travel to the finnish capital city Helsinki just like that!), this is a very good way to keept track of what's happening in the galleries! 

Here's for example some interesting facts and photos about the current Venice Biennale 2013: 
www.contemporaryartdaily.com/venice-biennale-2013/ 

I immediately got inspired by an older article about artist David Zink Yi, who had an solo exhibition at Johann Koenig (Berlin) in May, 2010.

Here are some pictures of the Berlin solo show:

 

David Zink Yi (*1973 in Lima/Perú) lives and works in Berlin. He studied at the Universität der Künste Berlin as well as at the Akademie der bildenden Künste in Munich.

Ota rennosti, Aku!

On kesä, olen mökillä, on käyty saunassa ja meressä, ulkona sataa ja myrskyää, nytkö pitäisi sitten katsoa telkkaria? Ehkä avata facebook? Siihen voin vain sanoa että ei minun tarvitse!

Kävin tänään R-Kioskilla ostamassa puheaikaa ja viimein tein minua kauan kutkuttaneen päätöksen - ostin Aku Ankka taskupokkarin. En ostanut ainoastaan yhtä, vaan kaksi! Ensimmäinen oli Aku Ankan Jumbo-numero 24, "Lepoloma"; toinen tavallinen taskari numero 398 "Veden varassa". Kuulostaa hauskuudelta! Akuissa yhdistyy kaikki erinomaisen viihteen ominaisuudet: on mukaansatempaavia seikkailuja ja hullunkurista pelleilyä, fiksua tarinankerrontaa ja riipaisevia juonenkäänteitä. Aku Ankka tuo väkisinkin hyvän mielen ja kauan kaivatun kesäfiiliksen jossa ajankulku ja ympäröivä maailma unohtuvat täysin! Minä luulen että nämä on nyt niitä harvoja lapsuuden juttuja jotka toimivat aikuisenakin!

Taideyliopistoon! / Into University of the Arts!

Viime viikolla, ollessani Turun Ammattikorkeakoulun kuvataiteidelinjan pääsykokeissa, sain tietää että olen päässyt Kuvataideakatemiaan opiskelemaan! Sain myös opiskelupaikan Kankaanpään Ammattikorkeakoulusta. Minusta tuntuu että se on ensimmäinen oikea ylpeydenaiheeni. Pitkään ajattelin että eihän siinä mitään, minun kävi tuuri, ei opiskelupaikassa ole mitään ihmeellistä, muut samanikäiset kaverinihan aloittivat opintonsa jo aikoja sitten! Mutta pikkuhiljaa ymmärrän että olenhan minä paikkani ansainnut ja se saa olla minulle ylpeyden aihe.
 Olen omistanut maalaukselle nuoruudessani lukuisia öitä (joina minun olisi kuulunut tehdä koululäksyjä tai esimerkiksi nukkua), hakuaikoja edeltäviä keväitä (joina minun olisi pitänyt opetella mm. ylioppilaskokeita varten) ja jopa kokonaisen vuoden jonka olin Oriveden Opistolla opiskelemassa kuvataiteita. Olen joutunut pettymään moneen kertaan kun olen saanut erinäisistä akatemioista kirjeitä että hakemukseni on hylätty. 

 Vuosi sitten minulla oli huonoin mahdollinen ylioppilastodistus, kahden vuoden kokemus leipomotyöstä enkä uskaltanut unelmoidakaan yliopistotasoisesta opiskelupaikasta. Olen varmaan melko hyvä esimerkki siitä, että työllä ja omistautuneisuudella voi päästä johonkin, pitkällekin ja mahdollisesti päästä tekemään mitä rakastaa!

Nyt viimeistään on aika kiittää kaikkia minua tukeneita; perhettä, ystäviä sekä tietenkin Luojaa joka antoi minulle taiteellisuuteni ja intohimon!

  ❊

 

I was accepted to study at University of the Arts Helsinki! The University of the Arts Helsinki covers three important educational institutions such as Theatre Academy, Sibelius Academy (Music) and  Fine Arts Academy. I will be studying at the Fine Arts Academy. I am very thankful for this opportunity I didn't even dare to dream of. Everything envolved in the application was extremely challenging and stressful but obviously it was worth it! So hard work and passion worked once again out... there we are!  

Thanks to all of you who supported me; family, friends and of course to the Lord who gave me gifts and passion!